Sportin hyökkääjä Joonas Komulainen, 28, lopettaa uransa loukkaantumisen takia. Kärppien ja Lukon kautta Sportiin kaudeksi 2015-16 siirtynyt Kuhmon Kiva HT:n kasvatti pelasi kolmen kauden aikana kotkapaidassa 85 ottelua tehopistein 6+40=46.

Loukkaantumisista ja huonosta onnesta kärsineen pelaajan viimeiseksi otteluksi jäi 2.2.2018 pelattu Sport–KooKoo-ottelu, jossa Komulainen sai vakavan niskavamman.

Vaasan Sport kiittää Joonas Komulaista hänen suuresta panoksestaan seuran eteen viimeisen vajaan neljän vuoden aikana ja toivottaa hänelle onnea tulevaisuuden haasteisiin.

Kotkasydän, nyt ja aina.

Joonas Komulainen kommentoi lopettamispäätöstään seuraavasti:

Kiitos.

Kaikille jotka auttoivat, kannustivat ja työnsivät pientä innokasta poikaa eteenpäin rakkaassa harrastuksessa. Kaikki valmentajat, pelikaverit ja huoltojoukot luistelukoulusta lähtien ovat olleet merkittävässä osassa tällä matkalla. Jossain vaiheessa harrastuksesta tuli ammatti ja se oli todella mahtavaa. Sain elää sitä pikkupojan unelmaa, josta pihapeleissä Kuhmon kentillä aina haaveiltiin. Ammattilaisuutta kesti kymmenisen vuotta ja se sisälsi ainakin paljon pelejä, matkustamista, mahtavia kokemuksia, voittamista, häviämistä, iloa, surua ja yhteisöllisyyttä. Varmasti monia muitakin asioita, mitkä unohtuivat nyt mainita.

Kuitenkin kaikella millä on alku, on myös loppu. Minun loppuni ammattijääkiekkoilijana tuli yllättäen ja varoittamatta. Kuljin Kärppien junioripolun C-junnuista lähtien ja nousin edustusjoukkueeseen, siihen joukkueeseen, josta olin haaveillut viimeistään siitä asti, kun Janne Pesonen viiletti kuhmolaislähtöisenä kärppäpaidassa. Vuodet Oulussa ja Kärpissä olivat mahtavia ja lopuksi myös menestykkäitä. Kiitos kaikille siitä ajasta! Oulun jälkeen halusin lähteä hakemaan haasteita ja uutta nousua uralleni Raumalta ja Vaasasta. Kevät Raumalla meni nopeasti ja tutustuin uusiin ihmisiin ja pelikavereihin nopeasti. Pelaaminen oli kivaa ja nautin todella olostani siellä. Kiitos siitä ajasta! Kevään jälkeen oli aika pakata kamat ja siirtyä Vaasaan.

Vaasassa oli mielestäni hyvä meininki ja paljon potentiaalia, missä halusin olla mukana kasvamassa ja mittaamassa omaa potentiaaliani jääkiekkoilijana. Alla oli hyvä kesätreeni ja syksy 2015 alkoi. Pelit kulkivat hieman ailahdellen uusia asioita opetellessa ja niihin totuteltaessa, mutta edelleen kaikki tuntui olevan hyvin. Syksyn edetessä alkoivat kuitenkin ongelmat selässä ja lonkan alueella, jotka haittasivat osittain pelaamista. Niitä tutkiessa löytyi hermopinne, jonka parantuminen vei lopulta koko kauden. Se siitä kaudesta…

Keväällä muiden lopettaessa kauttaan, minä jo intoa puhkuen treenasin seuraavaa varten. Ja hyvin treenasinkin. Syksyllä luistin kulki mukavasti ja pelitkin kulkivat mallikkaasti. Tunsin, kuinka nyt on vain annettava mennä ja nauttia, itseluottamus huipussaan! Hyvin mennyt syksy huomattiin seurankin puolelta ja he halusivat minun jatkavan Vaasassa vielä pari vuotta. Ja minä olin onneni kukkuloilla siitä, koska ajattelin tekeväni nyt juuri sitä mitä tulin tänne tekemään. Mittaamaan meidän molempien potentiaalia, minun ja Sportin.

Syksy alkoi vaihtumaan talveksi ja yhtenä päivänä lähes kuin salama kirkkaalta taivaalta tutun kuuloinen kiputila palasi. Aiemmin levolla ja kuntoutuksella hoidettu vaiva palasi. Asiat synkistyivät mielessäni viimeistään silloin, kun kuulin vaivan vaativan leikkaushoitoa, ja että kausi on taas paketissa reilusti ennen joulua. Se leikkaus ja siitä seurannut henkinen väsymys olivat pysäyttävä tilanne urallani, josta en kerennyt lopulta koskaan palautumaan jääkiekkoilijana. Ajatukset ja elämäni olivat alkaneet pyörimään paljon myös muiden asioiden ympärillä. Epätietoisuus fyysisestä kunnostani sekä kuntoutumisestani ja kesken olevat opinnot vaikeuttivat ajatusmaailmaani. Välillä tuntui, että kun vain päästäisi irti jääkiekosta ja jatkaisi opintoja täysipainoisesti. Jälkeenpäin olisi helppo sanoa, että ei kannata miettiä liikaa, vaan menisi ja tekisi vaan.

Jäin kuitenkin kiinni ajatuksiini ja kuntoutus leikkauksesta ei onnistunut sille syksylle riittävän hyvin. Luistin ei kulkenut ja asiat tuntuivat vaikeilta. Pelaaminen ei toiminut ja se oli oma vika. Sen huomattuani sekä asian tajuttuani kävin keskustelut mielessäni ja lopputulos löytyi. Edelleen mä olen lätkäjätkä ja kouluun kerkeää myöhemminkin! Aloin tekemään kesällä jääneitä treenejä syksyllä, jotta viimeistään keväällä olisi taas tuttu tunne pelaamisesta ja tekemisestä. Se tunne, kun saa vaan antaa mennä ja nauttia. Sitä ei kerennyt kuitenkaan tulla.

Helmikuun alussa mitättömän näköisessä pelitilanteessa lensin laitaa päin pää edellä. Oma tunne jäällä ensimmäisenä oli, että pyörryttääkö. Ei pyörryttänyt, olin siitä onnellinen, jes ei aivotärähdystä. Sitten muita tarkasteluja, jalat toimivat ja käsi tavallaan, mutta siinä ei ollut tuntoa. Vaihtoon äkkiä ja katsomaan tilannetta. Olo ei ollut mitenkään hutera tai muuta, vaan ainut oire oli, että kädessä ei ollut tuntoa eikä voimaa. Siitä sitten tutkimuksiin ja seuraava haaste. Niskanikama oli murtunut ja hermovaurio vasemman käden hermossa. Sen haasteen kanssa olen tässä paininut sen jälkeen. Aluksi ennuste näytti jonkinmoiselta. Siitä voi myös tulla ihan hyvä käsi. Tämä ajatus oli mielessäni alussa ja en ollut allapäin, koska ajattelin että tästäkin paranee ja sitten taas hommat jatkuvat.

Kului kuukausia, tehtiin mittauksia, kuvailtiin hermoratoja ja syötiin erilaisia vahvoja kipulääkkeitä. Helpotusta kipuihin ja parantumista kädessä ei alkanutkaan tapahtumaan. Alakuloisuuteni alkoi, aloin miettimään pelihommiani ja suhtautumistani asioihin. Entä jos tämä olikin tässä? Miltä se minusta tuntuisi? Noista kysymyksistä vastaus on nyt oikeastaan vain ensimmäiseen ja se oli nyt tässä. Mutta se miltä se minusta tuntuu, on varmasti vielä paljon kesken. Välillä harmittaa, välillä ei. Välillä tuntuu, että jotain jäi kesken, välillä että näin oli tarkoitettu. Asioita on paljon ehtinyt pyöritellä ja paljon tulee varmaan pyöriteltyä, mutta tärkeintä on, että olen alkanut löytämään uusia asioita jo siihen tilalle ja nautin niistä. Pelata en ole voinut sen jälkeen ollenkaan, mutta olen itselleni luvannut, että jonain päivänä saan käden siihen kuntoon, että voin pappojen kanssa pelata! Nyt minun on kuitenkin aika antaa vähän aikaa itselleni ja saada arjesta kiinni, kun kivut jossain vaiheessa helpottavat. Asiat voisivat olla todella paljon huonomminkin. Minulla kuitenkin jalat ja pää toimivat, välillä liiankin vilkkaasti.

Lopuksi haluan vielä kiittää erityisesti koko Vaasaa ja Vaasan Sportia tuesta ja kannustuksesta koko tämän ajan. Täällä on edelleen se potentiaali ja nyt jätkät sitä mittaa loistavasti! Kiitos kaikille pelikavereille, huoltajille, valmentajille, lääkäreille, fysioterapeuteille, hierojille, psykologeille ja muille ihmisille, joita olen kohdannut ja joihin olen saanut tutustua lätkäuran aikana ympäri Suomen! Törmäillään! Mutta kevyesti.

Vielä erityisemmän kiitoksen haluan antaa koko lähipiirilleni Sinille, Äidille, Isälle, Villelle, Elinalle, Tuomakselle, Janinalle, Seijalle ja Sepolle, Sadulle ja Jussille sekä Suville ja Terolle tuesta ja ymmärryksestä kaikkina näinä aikoina.

Tekevälle sattuu.

Kiitos!!

– Joonas Komulainen #30